Kilokaupalla

Tässä kirjoittaa ihminen jota haukuttiin pienenä luuviuluksi* ja sisko jonka sisko kävi tukussa ostamassa ruokaa siskolleen koska oli vakuuttunut ettei pikkusisko vaan syö tarpeeksi. Kirjoittaja on ollut teini joka ei löytänyt tarpeeksi kapeita mustia strech-farkkuja ja nuori aikuinen joka ei ikinä käyttänyt mekkoja, hameita eikä shortseja koska jalat olivat liian tikut. Tätä kirjoittaa nainen joka ei ole ikinä ollut laihiksella, tyttö joka oli liian laiha ja kahden äiti joka näytti siltä että odottaisi kolmatta.

Olen aina ollut laiha, liian laiha. Olen aina syönyt hyvin, monipuolisesti ja ollut poikkeuksellisen terve. Nuorempana urheilin paljon ja painoinkin enimmillään viitisenkymmentä kiloa, urheilun jäädessä vakiintui painoni noin 43 kiloon ja pituus 161 senttiin. Sittemmin olen ollut kolme kertaa raskaana ja kiloja on tullut +25, +8 ja +37. Neuvola ei ole huomautellut painonnoususta koska kilot ovat tulleet tuon 43 kilon päälle, paitsi poikaa odottaessa jolloin ei välissä ehtinyt tippua kaikki edellisessä raskaudesta tulleet kilot, ja kiloja tulikin selvästi vähemmän.

Tytön odotuksen aikaan kaikki muuttui. Täytin kolmekymentä. Kiloja tuli ja ennen puoltaväliä selkäni hajosi ja jouduin sairaslomalle, kiloja tuli vielä enemmän. Ystäväni kutsuivat minua leikkimielisesti manaatiksi ja tuntemattomat veikkailivat monikkoraskautta sillä likimain tuplasin lähtöpainoni. Liikkuminen oli vaikeaa sekä tuskallista ja edes kauppareissuista en selvinnyt yksin; en pystynyt kävelemään supermarketin maitohyllylle asti. Kiloja vaan tuli ja tuli vaikka kaikki herkut oli kielletty lievän rd:n takia. En huolestunut, ajattelin että kyllä ne siitä tippuu niin kuin edellisilläkin kerroilla.

Tytön syntyessä synnärille jäi 0 kiloa. Liikkuminen oli edelleen vaikeaa sillä kropan piti kannatella yli 30 kiloa enemmän kuin ikinä aiemmin. En osannut laihduttaa kun en ollut ikinä laihduttanut. Liikuin minkä pystyin ja ajattelin että kyllä ne kilot siitä katoaa imettäessä niin kuin aiemminkin. Jossain vaiheessa luovutin; en tule ikinä mahtumaan vanhoihin vaatteisiini mutta se ei haittaa koska painan mielumin 55kg kuin 40kg. Reilu pari vuotta sitten mahduin 36:iin housuihin ja ainoa asia mikä harmitti, oli maha. Jos söin yhtään mitään, maha turposi kuin pallo ja muutenkin selkeästi keskivartalossa oli liikaa lihaa ja nahkaa, arvelen että painoni tuolloin oli noin 57 kg. Ei harmittanut kuitenkaan niin paljon että olisin tehnyt mitään vaan viime kesään porskutin niin kuin aina ennenkin kunnes syksyllä karu totuus tuli vastaa. En mahtunut enää farkkuihini, ne jämähti polviin ja kaikki vaatteet tuntuivat pieniltä. Talvella ei voi kulkea pellavahousuissa eli jotain olisi tehtävä. Vetkuttelin.

On todella vaikea alkaa rajoittamaan syömisiään kun ei ole tarvinnut sitä tehdä 35:een vuoteen. Tykkään hyvän ruoan lisäksi kolasta, tykkään karkeista, sipseistä, kekseistä ja rakastan lörtsyjä. Puhumattakaan äidin mokkapaloista ja mutakakusta, nam! Viimeksi kun äiti teki mokkapaloja, kävin vaa'alla hänen luonaan ja painoin 64 kiloa. Haloo! Nyt oli aika ottaa itseään niskasta kiinni.

Viisi viikkoa sitten päätin lopettaa limun ja mehun juomisen, jättää kaikki herkut pois sekä rajoittaa voimakkaasti vilja, peruna ja pasta-tuotteita. Käytännössä en juo kuin vettä ja kahvia, syön viljoja maksimissaan kaksi ruisleipäpalaa päivässä (tai puuron) ja lounaaksi ja päivälliseksi syön esimerkiksi lihaa/kalaa/kanaa ja raejuustoa sekä kasviksia tai salaattia. En syö pastaa, riisiä, perunaa tai vaaleaa leipää. Ensimmäinen viikko oli rankka, söin pikkuporkkanoita joka päivä vain napostellakseni. Seuraava viikko oli helpompi ja kolmannella viikolla ei edes tehnyt mieli sokeria. Olin vierottunut.

Samalla piti aloittaa lenkillä käynti mutta se osoittautui mahdottomaksi kun ensin hajosi se selkä ja perään tuli muut sairastelut. En omista vaakaa joten vasta viime viikolla duunifyssarilla pääsin katsomaan mitä on tapahtunut viidessä viikossa ainoastaan ruokavalion muutoksella. Vaaka näytti 59 kg eli kiloja oli lähtenyt 5. Uskalsin kotiin mennessä vihdoin kokeilla niitä vanhoja farkkuja ja ne mahtuivat jalkaan!

Hyvän alun innoittamana aloin joka ilta kotona tehdä selkä ja vatsalihasliikkeitä ja tarkoituksena on pikkuhiljaa laajentaa harjoittelu käsiin ja jalkoihin. Nyt kun päivätkin ovat pidempiä, aion tylysti jättää jotain kotona tekemättä ja painua noin tunnin lenkille ulos useamman kerran viikossa. Kävelen koska inhoan juoksemista -mutta toivon että ennen kesän loppua olen oppinut juoksemaan.

Meillä viikkoillat täyttyvät lasten harrastuksista ja niistä pakollisista arjen tekemisistä. Aikaa omille jutuille on todella vähän ja on hyvin vaikea repiä edes tuntia siihen että kävisi liikkumassa. Käyn kerran viikossa voimistelussa ja sekin on niin myöhään että loppuviikon olen kuin zombie. Tosin treenien aikana ja jälkeen on aivan mahtava olo! Aina ennen on sellainen vähän haluton olo mutta menen paikalle koska ryhmäpaine on kova enkä halua olla luovuttaja. En millään kykenisi käymään salilla tai muussa omatoimiharjouttelussa, tälläinen ryhmän osana toimimenen on todella hyvä motivaattori minulle. Sitä paitsi haluan oppia voltteja ja liikunta ja lihasharjoittelu tulee kätevästi siinä sivussa.

Kyse ei ole ainoastaan siitä että haluan näyttää hyvältä tai mahtua vaatteisiin vaan kohdallani kyse on myös selästä. Nyt on asiaa selvitelty sen verran että notkeat nivelet ja nuoruuden urheilutausta ei ilmeisesti ole paras yhdistelmä kolmevitoselle sohvaperunalle. Selän lihaksisto on saatava sellaiseen kuntoon että pysyy ranka suorassa ja oletettavasti ongelmat selän kanssa vähenevät pelkällä elämäntapamuutoksella.

Viime viikon sunnuntaina olo oli paljon energisempi ja kevyempi ulkoillessa. Vaikka kyse on viidestä pienestä kilosta, luulen että tiettyjen ruoka-aineiden välttäminen toimii minulla. Enää ei ole olo kuin ilmapallolla ja energiataso on tasaisempi päivän aikana. Peilissä ei näy enää vaikeasti puettava keskivartalomakkara vaan minä, vähän pienenpänä ja paljon motivoituneena. Tämä on oikeasti ollut tosi pieni juttu jolla on ollut valtava merkitys.

En ole asettanut itselleni tavotteita kiloissa vaan fiiliksessä. Tämä ei ole vaikeaa koska eihän minulla ole vaakaakaan! Tavoitteeni on saavuttaa pysyvä tila missä peiliin katsoessa voin hymyilä ollen tyytyväinen itseeni.

Samasta aiheesta ovat hiljattain kirjoittaneet myös Nina ja Onnellinen Koti jotka rohkaisivat avaamaan minuakin oman sanallisen arkkuni, kiitos teille, tämä ei ollut ihan iisi rasti :)

Käykäähän lukemassa.